top of page
  • Anttilanmäki

Rakennusperintö säilyy vain, jos se säilytetään




Tämä on Talon viemää -blogimme viimeinen kirjoitus, ja se ilmestyy poikkeuksellisesti myös

asukasyhdistyksen sivulla. Blogimme käsittelee puuhailua talomme ympärillä Hippiäisenkadulla

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulta aina 2020 -luvun alkuvuosille. Blogilla ei alun

alkaen ole ollut mitään poliittista agendaa, vain rakkaus ja kiinnostus vanhaa miljöötä ja

rakennusten luomaa tunnelmaa kohtaan. Jotain omaa henkilökohtaista henkireikää modernin

maailman paineiden keskellä.


Nyt on kuitenkin tullut aika ottaa selkeästi kantaa vanhan rakennusperinteen puolesta. Nykyajan

modernin rakennuskulttuurin ja vanhemman perinteisen rakennuskannan törmäyksiä ja niiden

synnyttämiä henkisiä paineaaltoja keskusteluineen on vaikea olla huomaamatta, vaikka alueemme

nauttiikin suojelukaavan turvaa. Kaikki eivät allekirjoita Panu Kailan postuloimaa

perinnerakentamisen ilosanomaa, kaikki eivät edes käsitä perinnerakentamisen tai siitä erottuvan

uusiin taloihin sovellettavan ekologisen rakentamisen sanomaa ja näistä kahdesta erottuvaa

yleisempää nykyrakentamisen tapa- ja materiaalimaailman suhdetta toisiinsa. Emme sano, että

nykyrakentamisen käytänteet muovimateriaaleineen ja koneellistuksineen olisivat perinteisiin

verrattuna parempia tai huonompia. Oma näkökulmamme vain kumpuaa perinnerakentamisen

maailmasta.


Muutama sananen käsitteistä


Perinnerakentaminen on perinteisten, yleensä modernia aikakautta edeltävien rakennustapojen

noudattamista. Se ei tarkoita välttämättä akkuporakoneen hylkäämistä, vaan sitä, että jos jokin

rakennustapa on ennen todettu toimivaksi, niin sitä ei muuteta: jos esimerkiksi ajatellaan talon

seinän olevan hengittävä rakenne, mille on riittänyt hirren päälle tuleva tervapahvi ja sen päälle

vuorilauta ilman hengitysrakoa, viimeistelynään hengittävä öljymaali, niin se toteutetaan

vastaavasti nykyaikanakin. Modernimman rakennuskulttuurin versio tästä olisi jättää ilmarako

hirren ja vuorilaudan väliin ja päästää sinne viileää ilmaa, ja maalata vuorilauta alkydimaalilla,

jolloin pintarakenne ei olisi hengittävä. Kaikki tämä näyttää ulospäin miltei samalta kuin

perinteisesti tehty.


Ekologinen rakentaminen taas sisältää paljon uusia innovaatioita ja vanhojen tapojen tuomista

uusissa muodoissa rakentamiseen. Yhteistä perinnerakentamisen kanssa ovat hengittävyys,

luonnonmukaisuus ja terveelliset materiaalit: olkieristyslevyt, hamppueristeet, puukuitulevyt,

ekologiset maalit, savirakentaminen jne.


Modernilla nykyrakentamisen metodivalikoimalla päästään kaiken uuden syvään päätyyn ja

mukaan astuvat uretaani, muovit, nopeat rakennustavat, koneellisuus – toisin sanoen materiaalit ja

tavat, joita ei ennen tunnettu. Kaikki näistä eivät suinkaan ole huonoja.


Ja tästä pääsemme siihen, että aika monella Anttilanmäellä asuvalla on kiinteistö, joka edustaa

uudempaa rakennuskantaa lasivilloineen, alkydimaaleineen, hengittämättömine rakenteineen jne.

Itse asiassa hyvin alkuperäistä vuosisadan alun rakennuskantaa on vain siellä täällä, ja niihinkin on

saatettu kajota uudempien rakennustapojen metodeilla ja aineilla vuosikymmenten aikana.


Niin se oli osin meilläkin: alkuperäinen pintalaudoitus oli hiekkapuhallettu pilalle ja maalattu sen

jälkeen alkydimaalilla, joten se meni vaihtoon. Alimmat hirret olivat paikoin pehmeät, joten

pääsimme myös kengityshommiin. Katto oli joskus vaihdettu alumiiniseen aaltopeltiin (jossa oli jo

reikiä), ikkunat puolestaan perinteisistä uudempaan malliin oletettavasti joskus 1980-luvulla.

Onneksemme ikkunat ovat kuitenkin puuta ja puitejaoltaan vanhan malliset – olemme tuunanneet

niihin vesilipat ja maalanneet valkoisiksi. Muun muassa kaiken tällaisen kanssa täällä on painittu ja

varmaan painitaan jatkossakin. Vanha talo ei ole koskaan valmis.


Vanhassa puutalossa asuminen vaatii hieman erilaista olemisen ja tekemisen olotilaa kuin

uudemmassa. Niinpä vertaus vanhaan puuveneeseen on aika osuva: ensin se peruskorjataan ja

sitten tulee jokavuotista rapsuttelua ja huoltoa. Vanha talo ei päästä helpolla, mutta hyvin

vaalittuna tarjoaa mukavaa ja rentoa asumista. Mikäli vanhaan taloon haluava ei ymmärrä

perusteellisesti eroa modernimmassa kiinteistössä asumiseen, niin edessä voi olla kallis via

dolorosa. Olemme katselleet hurjan näköisiä remontteja muilla museokaavaisilla alueilla, kuten

Porvoossa, Loviisassa ja Vanhassa Raumassa. Niin vain hymyssä suin korjataan hieman vinksin

vonksin olevaa kiinteistöä ja taiotaan idyllin henki esiin, mitä sitten monesti saamme ihastella myös

sisustuslehdistä. Nurkat saavat olla vähän vinossa, se kuuluu idylliin. Ja sitä idylliä ei saa tilaamalla

suoraan rautakaupasta.


Kulttuurihistoriallisesti arvokas Anttilanmäki?


Anttilanmäki alueena on paradoksaalisessa tilassa: toisaalta halutaan asua huvikummussa, missä

saa ihailla vanhojen talojen idylliä, mutta monen mielissä itse mieluummin asuen siinä uudessa.

Yhtälö ei vain kovin pitkään toimi, koska kun ne vanhat on purettu, on se idylli ikuisiksi ajoiksi

menetetty. Mikäli rakennustapaohjeistuksen merkitystä ei ymmärretä, ja poikkeamaa alkaa olla

liikaa pikku remonttien jäljiltä, ei alueella ja muilla uudemmilla Kariston kaltaisilla pientaloalueilla

ehkä enää ole suurtakaan eroa.


Koska Anttilanmäki on hyvin haluttua asuinaluetta niin sijaintinsa kuin myös asukasyhdistyksen

pitkän työn tuloksena syntyneen hyvän statuksen myötä, on tänne myös tulijoita. Tulijat eivät

välttämättä aina tarkoita perinneraksaamisen tai alueen suojeluarvojen kannalta samanmielistä

väkeä. On myös tilanteita, missä tulijat eivät vaivaudu perusteellisesti ottamaan selvää, mikä on

vanhan kiinteistön kunto, ja mitä sellaisen remontoiminen vaatii. Ja näin ollaan hyvin kiintoisissa

tulokulmissa poikkeuslupien ja purkulupien kanssa. Rakentaminen on kallista, ja - yllätys yllätys -

perinnerakentaminen ja korjaaminen vielä kalliimpaa, koska se on hitaampaa ja vie enemmän

työtunteja. Tähän kiteytyvät alueen 2020-luvun ja siitä eteenpäin eteen tulevat ongelmat, joista on

voitava avoimesti puhua hyssyttelyn sijaan.


Jos tämän kehityksen annetaan jatkua, alkaa alueelle hiljalleen syntyä jakaantumista uusien

talojen ihmisiin ja niissä vanhoissa mökeissä asuviin. Alueella on jo muutakin painetta, mistä

pihakadun ympärillä käyty debatti kertoo jotain. Jälleen moderni kohtaa vanhan, nykyaika ottaa

tilaa menneeltä, huonoimpana lopputulemana se, että ihmiset lukkiutuvat kiukkuisesti omiin

poteroihinsa.


Asukasyhdistys on alkujaan syntynyt suojelemaan ainutlaatuista idylliä, mutta toki sen rooli voi

muuttua jatkossa eri suuntiin. Eikö kuitenkin ole järkevää, että yhdistys on myös jatkossa vahvasti

mukana vahtimassa suojelukaavan toteutumista ja vaalimassa alueen kulttuurihistoriallista arvoa –

siitä huolimatta, ettei se aina ole kovin mukavaa tai helppoa? Vai olisiko parempi, että kaikki tämä

jätetään ihan vain viranomaisten ja jonkun poikkeusta haluavan naapureiden huoleksi?

Kannattaa muistaa, että alueelle voisi hyvin rakentaa korkeampiakin taloja, kuten joskus melkein

tehtiin. Sehän olisi gryndereille mitä herkullisin tilaisuus, ja varmasti toisikin tuloa ja liikevaihtoa.


Kannattaa siis kiikaroida asiaa hieman kauempaa, ja muistuttaa alueen ainutlaatuisuudesta:

pihoista, siileistä, kasveista, grillin savusta, saunan lämmityksen savun tuoksusta, piharatamoista

pihalla, leppoisasta ilmapiiristä ja piilopaikoista, joihin paeta modernin maailman painekattilan

pihinää. Menneen ajan dekadenssi nimittäin toimii mitä mainioimpana puskurina ja ajatusten

ohjaajana toiseen aikaan paikkaan, jonnekin mistä käsin voi tarkastella omaa paikkaansa ja

tekemisiään nykyajassa selkeämmin.


Entä miten tulisi auttaa suojelukaavan alueelta vanhan kiinteistön hankkinutta, jos vanha kiinteistö

ei vastannutkaan haavekuvia idyllisten sisustuslehtien kuvastoon vertailtaessa, ja matkaa siihen

idylliin olisi pitkälti? On ihan ymmärrettävää, että ihmiset havittelevat unelmaansa alueelle

pääsemisestä, mutta kuka on vastuussa, jos haaveet ja todellisuus eivät kohtaakaan? Jos

omistajalla ei olekaan muita kuin purkunäkemyksiä, koska katsoo asioita uuden rakennuskulttuurin

näkökulmasta eikä koe omaavansa sitä ”vanhan veneenkorjaajan” mielentilaa ja kärsivällisyyttä?

Mitä on tehtävissä, jos valmiuksia vanhan talon asujan eetokseen ei vain ole?


Suojelukaavan saaminen alueelle oli vuosien työn tulos, mutta tuo työ voidaan myös tuhota: jos

suojellun rakennuskannan osuus painuu alle tietyn minimin, ei suojelukaavalle välttämättä ole enää

perusteita. Kerran purettua vanhaa ei saada enää ikinä takaisin. Tämän takia rakennusten

suojelua tulisi tarkastella ylisukupolvisesti: haluammeko, että myös meidän jälkeemme tulevat

pääsevät ihailemaan idylliämme ja nauttimaan vanhojen talojen tunnelmasta, joka ajan kuluessa

muuttuu aina vain ainutlaatuisemmaksi?

Nykyiseen asukasyhdistyksen kaava- ja rakennustyöryhmään ei ole asukkaista järin suurta tunkua.

Mitä ilmeisimmin rakennusperintöön liittyvät asiat koetaan ihan ymmärrettävistä syistä hyvin

hankaliksi. Mikä siis on alueen tulevaisuus vuonna 2050? Onko Anttilanmäki silloin enää

ainutlaatuinen, kulttuurihistoriallisesti arvokas alue?


Hippiäisenkatu 5

A-P Lauhakari & Johanna Kiviluoto

285 views0 comments

Recent Posts

See All
bottom of page