Sydäntä kylmää joka kerta, kun ajattelen tapausta.
Anttilanmäkeläinen, taaperoiän juuri ylittänyt lapsi lähti hetken mielijohteesta juoksemaan vanhempansa perässä kotiovelta pihaportin kautta kapealle kadulle. Näin silmäkulmasta, että katua pitkin on lähestymässä henkilöauto noin 40 km:n tuntivauhtia. Ehdin ainoastaan tajuta, että lapsi ja auto olivat törmäyskurssilla, kun tilanne oli jo ohi. Autoilija melkein ajoi lapsen varpaiden yli ja jatkoi tapauksesta tietämättä matkaansa. Puolen sekunnin erilaisella ajoituksella lapsi olisi jäänyt tielle juostessaan jyrätyksi. Pienen lapsen ilmeestä näki, ettei hän ymmärtänyt, mitä juuri oli tapahtunut.
Tämä tapahtui vuosia ennen pihakadun tuloa. Itselleni se on toiminut aina suurimpana motivaattorina sille, miksi nopeuksia piti asuinalueella kauttaaltaan laskea: lastemme turvallisuus ajaa kaiken muun ohi.
Sattumalta näkemäni tapaus palasi mieleeni taas elävänä, kun luin viikonloppureissulla, että Anttilanmäellä rattijuoppo oli ajanut käsittämätöntä vauhtia Anttilankadun päästä päähän ja päätynyt autonsa kanssa katolleen leikkipuiston viereen. Mutta niin kuin joku taisi facebookin keskustelussa mainita, tämä tapaus on ainoastaan kirsikka kakun päällä; nopeuksia pitäisi kauttaaltaan alueella hiljentää.
Olen joinakin yön pimeinä tunteina vienyt tapahtumasarjaa mielessäni eteenpäin: entäpä jos tuo lapsi olisi kuollut? (Kyllä neljänkympin nopeus nimittäin pienelle lapselle tekee pahaa jälkeä, auton keulakin on sopivasti pään korkeudella.) Sanomattakin on selvää, että se olisi ollut suunnaton suru kyseiselle perheelle. Kaikkia ympärillä olevia ihmisiä ja myös mielenterveyden ammattilaisia olisi tarvittu pitämään perhe kasassa.
Ajajallekin olisi ehkä liiennyt jonkinlaista tukea, mutta koska taustalla tapauksessa oli ylinopeus ja väistämisvelvollisuus oli päivänselvä, todennäköisesti vähemmän. Tuen sijaan paljon todennäköisemmin hän olisi kohdannut alueelta niin suuren henkisen painostuksen, että olisi lopulta joutunut muuttamaan Anttilanmäeltä pois. Silti hän olisi kantanut henkistä taakkaa toisaalla loppuelämänsä. Mietin, kuka oikeasti pystyisi elämään tuollaisen menneisyyden kanssa täysipainoista elämää.
Edelleen tapaus olisi ollut koko Anttilanmäelle suunnaton tragedia. Syytökset olisivat varmaankin lennelleet puolin ja toisin. “Miksei asukasyhdistys tehnyt mitään? Miksei poliisi tehnyt mitään? Miksei kaupunki tehnyt mitään?” “Minä en aja ylinopeutta, sinä ajat!” Koko alueen yhteisöllinen henki olisi ollut arvatenkin alamaissa pitkään.
Anttilanmäellä ei ole jalkakäytäviä, ei edes kahta erisuuntaista ajokaistaa autoille. Kun astut pihaportista ulos, astut suoraan keskelle ajoväylää. 20 kilometriä tunnissa on asuinalueelle ainoa oikea nopeusrajoitus. Kun ajaa hitaasti, on enemmän aikaa reagoida yllättäviin tilanteisiin. Kun ajaa hitaasti, jarrutusmatka lyhenee. Kun ajaa hitaasti, mahdollinen törmäys ei ehkä ole kuolemaksi. Kun ajaa hitaasti, vältytään tragedioilta.
20 kilometriä tunnissa on sellainen nopeus, että sitä ajaakseen on oikeasti keskityttävä. Auto meinaa kuin itsekseen ajaa pienillä vaihteilla yli sallitun nopeuden. 20 kilometriä tunnissa on myös sellainen nopeus, jonka tunnistaa, kun joku sitä noudattaa ohi ajaessa. Ja vastavuoroisesti huomaa helposti, jos joku ei noudata.
24.4.2023 Janne Ranne, puheenjohtaja, Anttilanmäki-Kittelän asukasyhdistys