Tämä on Talon viemää -blogimme viimeinen kirjoitus, ja se ilmestyy poikkeuksellisesti myös
asukasyhdistyksen sivulla. Blogimme käsittelee puuhailua talomme ympärillä Hippiäisenkadulla
2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulta aina 2020 -luvun alkuvuosille. Blogilla ei alun
alkaen ole ollut mitään poliittista agendaa, vain rakkaus ja kiinnostus vanhaa miljöötä ja
rakennusten luomaa tunnelmaa kohtaan. Jotain omaa henkilökohtaista henkireikää modernin
maailman paineiden keskellä.
Nyt on kuitenkin tullut aika ottaa selkeästi kantaa vanhan rakennusperinteen puolesta. Nykyajan
modernin rakennuskulttuurin ja vanhemman perinteisen rakennuskannan törmäyksiä ja niiden
synnyttämiä henkisiä paineaaltoja keskusteluineen on vaikea olla huomaamatta, vaikka alueemme
nauttiikin suojelukaavan turvaa. Kaikki eivät allekirjoita Panu Kailan postuloimaa
perinnerakentamisen ilosanomaa, kaikki eivät edes käsitä perinnerakentamisen tai siitä erottuvan
uusiin taloihin sovellettavan ekologisen rakentamisen sanomaa ja näistä kahdesta erottuvaa
yleisempää nykyrakentamisen tapa- ja materiaalimaailman suhdetta toisiinsa. Emme sano, että
nykyrakentamisen käytänteet muovimateriaaleineen ja koneellistuksineen olisivat perinteisiin
verrattuna parempia tai huonompia. Oma näkökulmamme vain kumpuaa perinnerakentamisen
maailmasta.
Muutama sananen käsitteistä
Perinnerakentaminen on perinteisten, yleensä modernia aikakautta edeltävien rakennustapojen
noudattamista. Se ei tarkoita välttämättä akkuporakoneen hylkäämistä, vaan sitä, että jos jokin
rakennustapa on ennen todettu toimivaksi, niin sitä ei muuteta: jos esimerkiksi ajatellaan talon
seinän olevan hengittävä rakenne, mille on riittänyt hirren päälle tuleva tervapahvi ja sen päälle
vuorilauta ilman hengitysrakoa, viimeistelynään hengittävä öljymaali, niin se toteutetaan
vastaavasti nykyaikanakin. Modernimman rakennuskulttuurin versio tästä olisi jättää ilmarako
hirren ja vuorilaudan väliin ja päästää sinne viileää ilmaa, ja maalata vuorilauta alkydimaalilla,
jolloin pintarakenne ei olisi hengittävä. Kaikki tämä näyttää ulospäin miltei samalta kuin
perinteisesti tehty.
Ekologinen rakentaminen taas sisältää paljon uusia innovaatioita ja vanhojen tapojen tuomista
uusissa muodoissa rakentamiseen. Yhteistä perinnerakentamisen kanssa ovat hengittävyys,
luonnonmukaisuus ja terveelliset materiaalit: olkieristyslevyt, hamppueristeet, puukuitulevyt,
ekologiset maalit, savirakentaminen jne.
Modernilla nykyrakentamisen metodivalikoimalla päästään kaiken uuden syvään päätyyn ja
mukaan astuvat uretaani, muovit, nopeat rakennustavat, koneellisuus – toisin sanoen materiaalit ja
tavat, joita ei ennen tunnettu. Kaikki näistä eivät suinkaan ole huonoja.
Ja tästä pääsemme siihen, että aika monella Anttilanmäellä asuvalla on kiinteistö, joka edustaa
uudempaa rakennuskantaa lasivilloineen, alkydimaaleineen, hengittämättömine rakenteineen jne.
Itse asiassa hyvin alkuperäistä vuosisadan alun rakennuskantaa on vain siellä täällä, ja niihinkin on
saatettu kajota uudempien rakennustapojen metodeilla ja aineilla vuosikymmenten aikana.
Niin se oli osin meilläkin: alkuperäinen pintalaudoitus oli hiekkapuhallettu pilalle ja maalattu sen
jälkeen alkydimaalilla, joten se meni vaihtoon. Alimmat hirret olivat paikoin pehmeät, joten
pääsimme myös kengityshommiin. Katto oli joskus vaihdettu alumiiniseen aaltopeltiin (jossa oli jo
reikiä), ikkunat puolestaan perinteisistä uudempaan malliin oletettavasti joskus 1980-luvulla.
Onneksemme ikkunat ovat kuitenkin puuta ja puitejaoltaan vanhan malliset – olemme tuunanneet
niihin vesilipat ja maalanneet valkoisiksi. Muun muassa kaiken tällaisen kanssa täällä on painittu ja
varmaan painitaan jatkossakin. Vanha talo ei ole koskaan valmis.
Vanhassa puutalossa asuminen vaatii hieman erilaista olemisen ja tekemisen olotilaa kuin
uudemmassa. Niinpä vertaus vanhaan puuveneeseen on aika osuva: ensin se peruskorjataan ja
sitten tulee jokavuotista rapsuttelua ja huoltoa. Vanha talo ei päästä helpolla, mutta hyvin
vaalittuna tarjoaa mukavaa ja rentoa asumista. Mikäli vanhaan taloon haluava ei ymmärrä
perusteellisesti eroa modernimmassa kiinteistössä asumiseen, niin edessä voi olla kallis via
dolorosa. Olemme katselleet hurjan näköisiä remontteja muilla museokaavaisilla alueilla, kuten
Porvoossa, Loviisassa ja Vanhassa Raumassa. Niin vain hymyssä suin korjataan hieman vinksin
vonksin olevaa kiinteistöä ja taiotaan idyllin henki esiin, mitä sitten monesti saamme ihastella myös
sisustuslehdistä. Nurkat saavat olla vähän vinossa, se kuuluu idylliin. Ja sitä idylliä ei saa tilaamalla
suoraan rautakaupasta.
Kulttuurihistoriallisesti arvokas Anttilanmäki?
Anttilanmäki alueena on paradoksaalisessa tilassa: toisaalta halutaan asua huvikummussa, missä
saa ihailla vanhojen talojen idylliä, mutta monen mielissä itse mieluummin asuen siinä uudessa.
Yhtälö ei vain kovin pitkään toimi, koska kun ne vanhat on purettu, on se idylli ikuisiksi ajoiksi
menetetty. Mikäli rakennustapaohjeistuksen merkitystä ei ymmärretä, ja poikkeamaa alkaa olla
liikaa pikku remonttien jäljiltä, ei alueella ja muilla uudemmilla Kariston kaltaisilla pientaloalueilla
ehkä enää ole suurtakaan eroa.
Koska Anttilanmäki on hyvin haluttua asuinaluetta niin sijaintinsa kuin myös asukasyhdistyksen
pitkän työn tuloksena syntyneen hyvän statuksen myötä, on tänne myös tulijoita. Tulijat eivät
välttämättä aina tarkoita perinneraksaamisen tai alueen suojeluarvojen kannalta samanmielistä
väkeä. On myös tilanteita, missä tulijat eivät vaivaudu perusteellisesti ottamaan selvää, mikä on
vanhan kiinteistön kunto, ja mitä sellaisen remontoiminen vaatii. Ja näin ollaan hyvin kiintoisissa
tulokulmissa poikkeuslupien ja purkulupien kanssa. Rakentaminen on kallista, ja - yllätys yllätys -
perinnerakentaminen ja korjaaminen vielä kalliimpaa, koska se on hitaampaa ja vie enemmän
työtunteja. Tähän kiteytyvät alueen 2020-luvun ja siitä eteenpäin eteen tulevat ongelmat, joista on
voitava avoimesti puhua hyssyttelyn sijaan.
Jos tämän kehityksen annetaan jatkua, alkaa alueelle hiljalleen syntyä jakaantumista uusien
talojen ihmisiin ja niissä vanhoissa mökeissä asuviin. Alueella on jo muutakin painetta, mistä
pihakadun ympärillä käyty debatti kertoo jotain. Jälleen moderni kohtaa vanhan, nykyaika ottaa
tilaa menneeltä, huonoimpana lopputulemana se, että ihmiset lukkiutuvat kiukkuisesti omiin
poteroihinsa.
Asukasyhdistys on alkujaan syntynyt suojelemaan ainutlaatuista idylliä, mutta toki sen rooli voi
muuttua jatkossa eri suuntiin. Eikö kuitenkin ole järkevää, että yhdistys on myös jatkossa vahvasti
mukana vahtimassa suojelukaavan toteutumista ja vaalimassa alueen kulttuurihistoriallista arvoa –
siitä huolimatta, ettei se aina ole kovin mukavaa tai helppoa? Vai olisiko parempi, että kaikki tämä
jätetään ihan vain viranomaisten ja jonkun poikkeusta haluavan naapureiden huoleksi?
Kannattaa muistaa, että alueelle voisi hyvin rakentaa korkeampiakin taloja, kuten joskus melkein
tehtiin. Sehän olisi gryndereille mitä herkullisin tilaisuus, ja varmasti toisikin tuloa ja liikevaihtoa.
Kannattaa siis kiikaroida asiaa hieman kauempaa, ja muistuttaa alueen ainutlaatuisuudesta:
pihoista, siileistä, kasveista, grillin savusta, saunan lämmityksen savun tuoksusta, piharatamoista
pihalla, leppoisasta ilmapiiristä ja piilopaikoista, joihin paeta modernin maailman painekattilan
pihinää. Menneen ajan dekadenssi nimittäin toimii mitä mainioimpana puskurina ja ajatusten
ohjaajana toiseen aikaan paikkaan, jonnekin mistä käsin voi tarkastella omaa paikkaansa ja
tekemisiään nykyajassa selkeämmin.
Entä miten tulisi auttaa suojelukaavan alueelta vanhan kiinteistön hankkinutta, jos vanha kiinteistö
ei vastannutkaan haavekuvia idyllisten sisustuslehtien kuvastoon vertailtaessa, ja matkaa siihen
idylliin olisi pitkälti? On ihan ymmärrettävää, että ihmiset havittelevat unelmaansa alueelle
pääsemisestä, mutta kuka on vastuussa, jos haaveet ja todellisuus eivät kohtaakaan? Jos
omistajalla ei olekaan muita kuin purkunäkemyksiä, koska katsoo asioita uuden rakennuskulttuurin
näkökulmasta eikä koe omaavansa sitä ”vanhan veneenkorjaajan” mielentilaa ja kärsivällisyyttä?
Mitä on tehtävissä, jos valmiuksia vanhan talon asujan eetokseen ei vain ole?
Suojelukaavan saaminen alueelle oli vuosien työn tulos, mutta tuo työ voidaan myös tuhota: jos
suojellun rakennuskannan osuus painuu alle tietyn minimin, ei suojelukaavalle välttämättä ole enää
perusteita. Kerran purettua vanhaa ei saada enää ikinä takaisin. Tämän takia rakennusten
suojelua tulisi tarkastella ylisukupolvisesti: haluammeko, että myös meidän jälkeemme tulevat
pääsevät ihailemaan idylliämme ja nauttimaan vanhojen talojen tunnelmasta, joka ajan kuluessa
muuttuu aina vain ainutlaatuisemmaksi?
Nykyiseen asukasyhdistyksen kaava- ja rakennustyöryhmään ei ole asukkaista järin suurta tunkua.
Mitä ilmeisimmin rakennusperintöön liittyvät asiat koetaan ihan ymmärrettävistä syistä hyvin
hankaliksi. Mikä siis on alueen tulevaisuus vuonna 2050? Onko Anttilanmäki silloin enää
ainutlaatuinen, kulttuurihistoriallisesti arvokas alue?
Hippiäisenkatu 5
A-P Lauhakari & Johanna Kiviluoto